Suomi palveluna

KSK_Suomi_2010_kapulaViime päivät on keskusteltu tieverkon tulevaisuudesta. Liikenne- ja viestintäministeriön selvityksessä on ehdotettu valtion omistaman 87 000 tiekilometrin yhtiöittämisestä. Se, mikä keskustelussa on erityisen hämmentävää, on tieverkon näkeminen palveluna enemmän kuin yhteiskunnan kannalta välttämättömänä infrastruktuurina. Ehdotetussa mallissa palvelun odotetaan synnyttävän uutta yritystoimintaa. Teiden käytöstä maksettaisiin, ja jos hinnoittelu toteutettaisiin kilometripohjaisena, tämä voitaisiin toteuttaa palveluoperaattoreiden avulla. Liikenneministeri on antanut ymmärtää, että hän käsittää tieverkon rinnasteisena puhelinverkolle. Itse jäin miettimään, millaisia kytkentöjä on jo suunnitteluvaiheessa ajateltu ”palveluoperaattoreiden” ja teleoperaattoreiden välille, sillä miten muuten liikkumisen ja reittien tarkastelu voisi tapahtua kuin mobiiliteknologian avulla.

Vierastan yhteiskunnan olennaisten toimintojen näkemistä ”palveluna”. Sana ”palvelu” antaa väärän mielikuvan. Olen kohdannut tämän yliopiston rakenteellisessa muutoksessa, jossa hallintoa käsittellistetään ”hallintopalveluna”, ulkoistettavissa olevana teknisenä palveluhyödykkeenä, vaikka kysehän on oikeastaan ydinsisältöjen toteuttamisesta. Jos ajattelen asiaa tieverkkojen kannalta, liikkuminen tiellä ei ole palvelua vaan asian ydin.

Nyt kun sähköverkko on jo kadonnut suomalaisomistuksesta, pitäisi olla maltillinen. Selvitykseen liittyy toki ajatus siitä, että yhtiön osakkaita olisivat valtio ja kunnat, ja omistuksia seurattaisiin tarkasti. Mutta. Jos kerran tiet voidaan nähdä tuottavana pinta-alana, johon on järkeä rakentaa yhtiömalli, miksei saman tien yhtiöitetä koko Suomen pinta-alaa? Osakkaina voisivat olla valtio, kunnat, yritykset, yhteisöt ja kansalaiset… Ja sitten vakuuttaisimme toisillemme, ettei kukaan myy omaa osuuttaan muualle. Tai miksemme yhtiöittäisi Suomen ilmatilaa? Sehän on ylivoimainen palvelutekijä, jonka valvonnan ”korjausvelka” saataisiin kätevästi katettua, kun annetaan tehtävä ei-valtiolliselle toimijalle.

Itsepäisyyspäivä

Alussa oli suo, kuokka – ja suomalainen itsepäisyys.

sisu-3
Kuva: http://www.sisulla.fi/fi/historia

Väinö Linnan vuonna 1959 julkaiseman romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla ensimmäisessä osassa kuokkaa käyttää määrätietoinen ja päättäväinen Jussi Koskela, ”vakavakatseinen ja tiukkailmeinen mies”. Sisua Jussilla on ollut 1970-luvun puolivälistä asti, sillä silloin legendaarisia Sisu-pastilleja alettiin myydä iskulauseella:  ”Alussa oli suo, kuokka – ja sisu.” Televisiomainoksessa kuokkaa käytti sama näyttelijä, Risto Taulo, joka oli nähty Jussina Edvin Laineen elokuvaversiossa muutamaa vuotta aiemmin. Tuntuu, että näitä miehisiä mielikuvia on erityisesti kierrätetty sitkeän suomalaisuuden kuvana. Tässä itsepäisyys ei merkitse kiinnipitämistä vanhasta vaan vakavaa päämäärätietoista toimintaa.

Tämä kaikki juolahti mieleeni tänään, itsenäisyyspäivänä. Ryhdyin miettimään, missä vaiheessa itsenäisyyspäivää on alettu kutsua ”itsepäisyyspäiväksi”. Se on tietysti sanaleikki, koska vain yhden konsonantin muutos muuttaa itsenäisyyden itsepäisyydeksi. Eikö itsenäisyys merkitsekin sitä, että osaa tarvittaessa pitää oman päänsä? Itsepäisyys on toisinaan esitetty konservatiivisuutena, haluttomuutena muuttua, toisinaan radikaalina protestina valtaapitävien karnevaaleja kohtaan. Miten itsepäisyys onkin näin jakaantunut ominaisuus? Toisinaan se on uppiniskaisuutta ja kurittomuutta, toisinaan tavoitteellisuutta ja kärsivällisyyttä.

10_iso
Waldermar Wohlström ja Axel Slangus Svenska Teaternin Nummisuutareissa vuonna 1932. Kuva:Teatterimuseo.

Kärsivällisyys muistuttaa mieleen J. L. Runebergin Saarijärven Paavon (Bonden Paavo, 1830). Halla vie Paavolta sadon, mutta hän laittaa aina puolet petäjäistä ja luottaa Jumalaan, sillä joskus kurimuksen täytyy päättyä. Sittemmin Topelius käytti Saarijärven Paavoa nimenomaan esimerkkinä kärsivällisyydestä: Paavo edusti nöyryyden hyvettä. Hän jaksoi jatkaa arkeaan heristämättä nyrkkiään. Paavossa ei ole vähäänkään sellaista itsepäisyyttä, joka nousisi esivaltaa vastaan tai puolustaisi oikeuksiaan. Katsoin pikaisesti myös Aleksis Kiven tuotantoa, ja tuntuu, että Kivi kuvaa seitsemää veljestään enemmän ”itsepintaisiksi” kuin itsepäisiksi. Kivelle itsepäisyys on karheaa kouliintumattomuutta, hyväsydämistä mutta vielä kasvattamatonta. Nummisuutareissa Topias toteaa Eskosta: ”Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa tukastansakin nähdä, joka on valkoinen ja harjaskankea…”

Olisiko niin, että 1800-luvun lopulla, fennomaanisessa Suomessa, itsepäisyydestä alkoi tulla hyve myös kapinallisessa mielessä. Akseli Gallen-Kallela tulkitsi vuonna 1899 Kiven Kullervoa maalauksessaan Kullervon kirous: nyt itsepäisyydessä on uhmaa. Digitoidut sanomalehdet tarjoavat mahdollisuuden katsoa, miten julkisessa sanassa itsepäisyys esiintyi autonomian ajan loppuvaiheessa. Sanalla ”itsepäisyys” löytyy suomenkielisestä lehdistöstä yli 2000 viittausta vuosilta 1850–1910:

itsepaisyys

Itsepäisyys näyttää saaneen palstatilaa vuosi vuodelta yhä enemmän, ja erityisesti ns. sortovuosina itsepäisyyden suhteellinen osuus oli korkea. Itsepäisyydelle oli kysyntää maassa, joka yritti ajaa omia päämääriään.

Itsenäisyyspäivä oli itsepäisyyden hedelmä.

Sittemmin itsepäisyyspäivä on ollut tietoisen monitulkintainen käsite. Se on metapuhetta, joka antaa itsenäisyydelle särmää. Tätä kirjoittaessa olen pystynyt käyttämään vain muutamia tietokantoja: niiden valossa on selvää, että itsepäisyyspäivä-ilmausta on käytetty jo vähintään 1950-luvulta lähtien. Länsi-Savo-lehti arveli vuonna 1998, että ”itsepäisyyspäivän ajatus kiertyy väkisin Väinö Linnan tunnettuihin sotilaisiin”. Itsepäisyys on asiakeskeistä: se ei piittaa joutavasta pokkuroinnista, mutta se ei voi myöskään olla, kuten kapteeni Kaarna toteaa Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954), ”hedelmätöntä asennekapinaa”.

Itsepäisyyspäivä tuo minulle mieleen saksalaisen historioitsijan Alf Lüdtken käsitteen Eigen-Sinn, joka viittaa arkipäivän elämässä ilmenevään omapäisyyteen. Se voi olla itsepintaista halua saattaa henkilökohtainen urakka päätökseen, mutta se on myös arjen tasolla tapahtuvaa määrittelyn valtaa. Itsepäisyyspäivä on juuri tällaista arjessa tapahtuvaa merkityksenantoa, jolla on enemmän jalat maassa kuin juhlapuheiden ”itsenäisyyspäivällä”.

Suomalainen yhtye YUP julkaisi vuonna 2003 Leppymättömät-albumillaan kappaleen ”Itsepäisyyspäivä”, jonka kertosäe tiivistää itsepäisyyden pysyvyyden suomalaisessa kulttuurissa:

Taas on itsepäisyyspäivä.
Kauanko se kesti?
Jokaikisen eilisen ja se jatkuu
ikuisesti.

Supistuuko humanistinen koulutus?

EduskuntaYliopistoille tämä kevät on ratkaiseva. Parhaillaan Opetus- ja kulttuuriministeriö käy yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa neuvotteluja seuraavasta tulossopimuskaudesta. Varmaan muistattekin opetusministerin avoimen kirjeen ”yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle”. Siinähän ministeri lupasi kysyä kaikilta yliopistoilta, millä aloilla nämä ovat vuonna 2025 maailman kärkeä. Tätä kysymystä tärkeämpää on kuitenkin se, että näissä neuvotteluissa sovitaan seuravan sopimuskauden 2017–2020 tavoitteet, jotka koskevat muun muassa maisteri- ja tohtorikoulutuksen määriä. Neuvottelut ovat vielä kesken, mutta tässä vaiheessa yliopistot ovat tehneet omat tarjouksensa ja ministeriö on esittänyt vastatarjoukset. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ministeriön tahto päihittää yliopistojen visiot.

Viime perjantaina sain kuulla, että humanistinen koulutusala olisi koko maassa saamassa merkittävän pudotuksen maisteritutkintojen tavoitteisiin. Koko maan tasolla pudotus olisi 10 prosentin luokkaa. Mikäli tämä toteutuu, yliopistot voivat kyllä kouluttaa maistereita, mutta rahoitusta ne saisivat entistä pienemmästä määrästä. Tämä taas väistämättä lisää paineita supistaa sisäänottoja, mikä tarkoittaa entistä harvemmille nuorille mahdollisuutta hakeutua opintoihin humanistisilla aloilla. Tiedostan toki, että tiedekuntajaot ovat koko maassa vaihtelevia, ja pitäisi tarkemmin tietää, mitä ministeriö oikeastaan ajattelee ja mille aloille vähennys tarkemmin kohdistuisi. Omassa yliopistossani on seitsemän tiedekuntaa, ja vain humanistisessa tiedekunnassa tutkintomääriä pudotettaisiin rajusti, kun taas muissa tiedekunnissa tilanne pysyisi joko melko ennallaan tai kasvaisi.

Olen huolestunut humanistisilta aloilta valmistuvien maistereiden työttömyydestä, joka on viime vuosina selvästi kiihtynyt. Akavan tilastot kuitenkin osoittavat, ettei kasvava maisterityöttömyys ole vain humanististen alojen ongelma. Työttömästä humanistimaisterista on vain tullut aikamme kuva, tunteita tiivistävä representaatio, mutta se ei ole koko kuva. Aina kun työttömään humanistimaisteriin viitataan, mietin, mitä puhuja haluaa tällä mielikuvalla kertoa ja saada aikaan. On nimittäin niin, että luonnontieteiden maistereiden työttömyyden kasvu on aivan samanlaista kuin humanistien, ja vielä voimakkaampaa se on ollut diplomi-insinöörien kohdalla. Myös kauppatieteiden työttömien maistereiden määrä on lähes kaksinkertaistunut vuoden 2012 jälkeen.

Opetusministeri lähetti 5.3.2016 Twitter-viestin: ”Koulutus, sivistys, oppiminen ja osaaminen. Niihin nojaa Suomen tulevaisuus!” Tästä voimme olla samaa mieltä, mutta opetus- ja kulttuuriministeriön toimet minua epäilyttävät, kerta kerran jälkeen. Ministeriön esittämät muutokset koulutukseen eivät mielestäni vahvista suomalaista sivistystä vaan tähtäävät sen painopisteiden muuttamiseen. Ministeriöllä ei ole kokonaisnäkemystä suomalaisen kulttuurin kehittämisestä, valitettavasti, vaan kaikki tuntuu nojaavan oletusarvoon koulutuksen palvelutehtävästä, jossa usko humanisteihin on kadonnut. Uusi sopimuskausi alkaa vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlien keskellä. Koskaan ei ole suomalainen hengenviljely ollut näin suuressa vaarassa, sillä muutoksia tehdään ilman minkäänlaista pitkän aikavälin näkemystä. Vuonna 2017 opiskelemaan tulevat nuoret valmistuvat maistereiksi 2020-luvulla. Se mitä nyt pitäisi tehdä, olisi miettiä, miten suomalaista työntekoa voidaan laajasti edistää, eri muodoissaan kansalaisjärjestöistä vientiyrityksiin, yhdistyksistä yliopistoihin. Tässä tehtävässä tarvitaan monipuolista osaamista, monikulttuurisen ja -kielisen tulevaisuuden taitajia.

Katoava tutkimus ja strateginen rahoitus

000Vajaa viikko sitten Keskisuomalainen julkaisi selvityksensä, jonka mukaan Suomen yliopistoista on säästöjen vuoksi kadonnut tai katoamassa yli 5200 työpaikkaa. Yliopistojen rahoitus on laskenut tasaisesti, ja erityisen rajusti se putoaa lähivuosina nykyisen hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi. Keskisuomalaisen laskelmien mukaan Suomessa on korkeakoulusektorilla käyty yli 60 yt-kierrosta vuodesta 2012 lähtien. Ja lisää on tulossa. Olennaista mullistuksessa eivät olet vain dramaattiset yt-neuvottelut, vaan työpaikkojen ja siten opetus- ja tutkimusmahdollisuuksien vähittäinen katoaminen määräaikaisten työsuhteiden päättyessä. Samaan aikaan kaikki yliopistot ovat entistä kriittisempiä tuntiopetuksen suhteen, jolloin keikkatyötäkin on olennaisesti vähemmän kuin aikaisemmin. Ihmettelen tässä mullistuksessa montaakin asiaa, mutta varsinkin sitä, miten vähän yhteiskunnallista vastuuta kasvatus- ja koulutussektorin supistukseen on liittynyt. Varhaiskasvatuksessa vähennykset tulevat niin ikään olemaan rajuja, jos suunnitelmat toteutuvat. Kun elokuussa 2015 Microsoft sai päätökseen yt-neuvottelunsa Suomessa ja ilmoitti vähentävänsä 2300 työpaikkaa, ilmoitettiin samassa uutisessa työpaikkansa menettäneille räätälöidystä tukiohjelmasta, ”jossa on mukana myös Suomen hallitus”. Yli 5000 työpaikan katoaminen miltä tahansa tuotannon alalta luulisi olevan aihe huoleen, varsinkin kun lopputulos on nimenomaan poliittisten ratkaisujen välitöntä tulosta. Ymmärrän toki sen, että korkeakoulutusta ja tutkimusta täytyy arvioida ja mitoittaa uudelleen, mutta se ei poista tarvetta tukea niiden suomalaisten tulevaisuutta, joilta työmahdollisuudet heikkenevät.

Aina on mahdollisuus toimintaan ja muutokseen, sillä mullistuksessa ei ole kyse vain rahan vähyydestä. Samaan aikaan kun yliopistojen budjetit kapenevat, rahaa on kuitenkin sijoitettu esimerkiksi hallituksen toimintaa tukevaan strategiseen tutkimukseen. Tämä alkoi jo edellisen hallituksen aikana, ja vuodeksi 2016 tähän pottiin on varattu 52 miljoonaa euroa. En ole ainoa skeptikko, joka pohtii, onko tämä paras mahdollinen tapa käyttää pienen maan tutkimusresursseja. Paljon potentiaalia hukkuu jo matkan varrella, kun raha kierrätetään hakuprosessin läpi. Vuonna 2017 kannattaisi antaa rahat yliopistojen omaan harkintaan ja tutkimuksen kehittämiseen, kun samaan aikaan jo toisella rahoitusinstrumentilla on saatu yliopisto profiloitumaan ja tekemään työnjakoa. Toinen vaihtoehto olisi liittää raha Suomen Akatemian yleiseen jakovaraan, mikä antaisi mahdollisuuden ideoida vapaasti ja lennokkaasti korkeatasoista tutkimusta. Tämä olisi myös signaali siitä, että koulutusta Suomessa arvostetaan ja että lahjakkaille tutkijoille halutaan antaa mahdollisuus rakentaa tulevaisuuttaan. Ei ole myöskään kiistatonta todistusta siitä, että räätälöidystä ”strategisesta rahoituksesta” olisi pitkällä aikavälillä yhtään sen enempää hyötyä kuin vapaasti kilpailtavissa olevasta tutkimusrahoituksesta.

 

”Byrokratian purkaminen” ja yliopistojen tulevaisuus

byrokratiaOpetusministeri Sanni Grahn-Laasosen avoin kirje vaivaa vieläkin, vaikka pääsin heti tuoreeltaan purkamaan ajatuksia. Opetusministerin kirjeestä jäi mieleen loppuosa, joka väittää, että olemme yhtä mieltä hallinnon nykytilasta: ”Kannustan yliopistoja ja ammattikorkeakouluja myös omaan, sisäiseen työhön ’byrokratian purkamiseksi’. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia henkilöstöstä työskentelee muissa kuin opetus- ja tutkimustehtävissä, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.” Tämä lause perustuu oletukseen, että kaikki ovat yksimielisiä ”40 prosentista”, joka kontekstista irrotettuna tuntuukin suurelta. Toinen oletus on ajatus siitä, että huomion kiinnittäminen muihin kuin opetus- ja tutkimustehtävissä työskenteleviin merkitsisi ”byrokratian purkamista”. Tosiasiassa tuon 4o prosentin täytyy sisältää sellaista henkilökuntaa, jota ei mitenkään voi tulkita byrokratiaksi. Intouduin laskemaan Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan hallintohenkilökunnan suhteen opetus- ja tutkimushenkilöstöön. Meillä prosenttisuus on 18,5 %, mikä on erittäin alhainen luku. Kaiken lisäksi tämä on laskettu tehtävien määrän mukaan. Jos prosentin esittäisi käytetyn euromäärän suhteen, se olisi vielä alhaisempi. Vastakkainasettelun luominen ministerin tapaan on tarpeetonta, sillä hallinto liittyy tiiviisti opetuksen ja tutkimuksen toteuttamiseen. Olisi tärkeää tietää, miten ministerin ”40 prosenttia” on laskettu ja ketkä siihen kuuluvat. En malta olla lisäämättä, että opetus- ja kulttuuriministriössä ”byrokratian” osuus on paljon tätä suurempi, ja voi kysyä, millaista ”purkamista” ja ”tehostamista” siellä on suunnitteilla.

Ei voi välttyä vaikutelmalta, että opetusministerin kannanotto tietoisesti liioittelee byrokratiaa, jotta kirjeen korostaman uudistumisen tarve näyttäisi vakuuttavammalta. Samalla kirje tukee nykyisen hallituksen pyrkimystä esittää säästäminen uudistamisena. Kukapa ei haluaisi uudistaa niin, että kaikkien vihaama byrokratia vähenee, jolloin säästämme ”turhasta”. Itse säästäminen alkaa näyttää ilmeiseltä ja välttämättömältä. Tehostamme ottamalla tyhjää pois, eikä uudistumiskykymme ”yski”.

Tämä kaikki on vain retoriikkaa. Se, mikä ”byrokratian purkamisen” vaatimuksessa on petollisinta, on tosiasia, että nykyinen yliopistopolitiikka samanaikaisesti pikemminkin generoi byrokratiaa kuin vähentää sitä, minkä opetusministerin kirjekin paljastaa. Tämä vain tapahtuu kokonaan toisella tasolla. Samaan aikaan kun tehottomuuden syytös kiinnittää huomion siihen hallinto- ja tukipalveluun, joka on välttämätöntä yliopiston toiminnan kannalta, kehitetään laajempaan, koko yliopistokäsitykseen punottua byrokaattista verkostoa. Opetusministerin kirjeessä tulevaisuuden tavoitteeksi esitetään se, että Suomen yliopistot ovat kansainvälisessä kärjessä, mutta jo tämän vaatimuksen esittäminen sisältää ajatuksen toiminnan jatkuvasta monitoroinnista, jossa vertaamme Suomen yliopistojen menestystä kansainvälisiin verrokkeihin. Joudumme kehittämään mittareita mittareiden perään, koska vain mittarit kertovat, milloin tutkimus on paitsi laadukasta myös kansainvälistä kärkeä. Itse asiassa kärjen ja mittareiden suhde on erottamaton: on perusteltua väittää, että mittarit nimenomaan synnyttävät ”kärjen”. Yhtä lailla ne synnyttävät oletuksen siitä, että Suomi on takamatkalla, jäämässä kauas ”kärjen” taakse. Tässä konstruktiossa hyvinvoinnin mahdollisuus kulkee tavoittamattomana edessämme, ja siksi meillä on tulenpalava kiire.

tn_suomalaisen_koulun_menestystarina_ja_mita_muut_voivat_siita_oppia_1434454122Luin hiljattain Pasi Sahlbergin kirjan Suomalaisen koulun menestystarina, joka ilmestyi alun perin englanniksi nimellä Finnish Lessons. Tartuin kirjaan epäilevästi, sillä se toi mieleeni Himasen ”Suomen mallin”, mutta käsitykseni muuttui nopeasti. Onneksi teos on suomennettu, sillä tuntuu, etteivät suomalaiset itsekään oivalla, mihin koulutuksen menestys on takavuosina perustunut ja millaisilla teoilla olemme sitä parhaillaan rapauttamassa. Sahlberg kritisoi voimakkaasti globaalia koulureformia, joka korostaa kilpailun lisäämistä koulutuksen laadun kohottamiseksi sekä laadunvarmistuksen ja monitoroinnin merkitystä. Suomalainen koulujärjestelmä taas on perustunut tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin, opettajien ammattilaisuuden vahvistamiseen ja luottamukseen sekä opettajien osallistamiseen koulutuksen uudistustyöhön. Sahlbergia lukiessa tuntuu selvältä, että yliopistokoulutuksen kehittämisessä globaalin koulureformin uusliberalistiset arvot ovat jo saaneet ylivallan. Juuri nyt parasta byrokratian purkamista olisi luottaa opettajiin ja tutkijoihin, antaa heille vastuuta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään. En jaksa uskoa, että tieteen taso nousee mittaristoa kehittämällä ja globaalia kilpailutilannetta vahvistamalla.

Lapsuuteni suosikkiviihdeohjelmassa Ilkamat oli aikanaan lausahdus: ”Epäonnistunut taikina vaivaa leipuria.” Tuntuu, että olemme päätyneet yliopistopolitiikan, tutkimuksen ja koulutuksen, kohdalla sekä ”vaivaajiksi” että ”vaivatuiksi”. Pitäisi seisahtua miettimään, minne olemme menossa, mitä tehtäviä yliopistolla Suomessa on ja voi olla ja millaiseksi haluamme pitkällä aikavälillä yliopistoja kehittää.

Avoin kirje, suljettu todellisuus

grahnOpetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on tänään toimittanut avoimen kirjeen ”yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle”. Koska kirje on avoin, se ei oikestaan ole tarkoitettu ”johdolle” vaan meille kaikille. Jo kirjeen ensimmäinen virke saa mietteliääksi: ”Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu osaamisen vahvistaminen ja kansan sivistystason nostaminen.” Kun Suomi 1990-luvun alussa kävi syvällä laman kurimuksessa, tieteen ja teknologian kehittämiseen panostettiin enemmän kuin OECD-maissa keskimäärin – ja kurssi kääntyi nopeasti parempaan. Samoin koulutukseen panostettiin tukemalla muun muassa avoimen yliopiston opetusta. Työttömyyden kiihtyessä koulutus antoi mahdollisuuden rakentaa pohjaa tulevaisuuden työllistymiselle. Juuri tämän vuoksi avoimen kirjeen alku on hämmentävä. Se antaa ymmärtää, että nyt, vuonna 2015, ”selviytymiskeinoksi” olisi jälleen ”valittu osaamisen vahvistaminen ja kansan sivistystason nostaminen”. Näinhän ei nimenomaan ole tehty, vaan Sipilän hallituksen toimet laskevat suomalaisten koulutustasoa. Mitä muuta voi päätellä siitä, että tavoitteena on vähentää valmistuvien maistereiden määrää 20 prosentilla? Miten nämä toimet nostavat ”kansan sivistystasoa”?

Kirjeen perusteella jää miettimään, millainen käsitys opetusministerillä on sivistyksestä. Hiukan tuonnempana kirjeessä todetaan: ”Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Sivistykseen, huippuosaamiseen, inhimilliseen pääomaan. On osattava enemmän kuin muut osaavat, ja uudistuttava nopeammin kuin muut.” Ensimmäisestä virkkeestä olen samaa mieltä: pienen kansan voimavarat ovat sen asukkaissa. Siksi pitäisikin miettiä ”huippuosaamisen” sijasta, miten taataan tasavertainen koulutus kaikille Suomen asukkaille, jolloin pystymme ammentamaan maksimaalisesti koko siitä inhimillisestä pääomasta, joka meillä on. Silloin ”huippuosaajiakin” saadaan pitkällä aikavälillä enemmän. Mutta sivistys ei ole vain osaamista, eikä sitä pitäisi nähdä kilpailuna, jossa meidän on ”uudistuttava nopeammin kuin muut”. Kirjeen näkemykset ovat lopulta ristiriitaisia, sillä lopussa todetaan: ”Kukaan ei voi ennustaa tiedon relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa perustutkimukseen, vahvaan sivistykseen ja pitää huolta tutkijalähtöisen tutkimuksen edellytyksistä.” Näissä virkkeissä on toivon siemen, mutta silti avoimen kirjeen kuva tulevaisuudesta on valitettavan suljettu. Miksi yliopistojen pitäisi pyrkiä kasvattamaan vain tutkimuksensa ”kärkeä”, joka on ”liian kapea”, kun tulevaisuuden kannalta olennaista voi olla juuri se, mitä tällä hetkellä emme tunnista ”kärjeksi”? Opetusministeri on oikeassa kirjoittaessaan, ettei kukaan voi ennustaa tiedon relevanssia tulevaisuudessa, mutta juuri tästä syystä kirjeen vahva retoriikka tehokkuuden ja vaikuttavuuden puolesta tuntuu oudon hermeettiseltä. Mistä tiedämme, etteivät tämän päivän kiihkeät poisvalinnat merkitse mahdollisten tulevaisuuksien poissulkemista?

Avoimen kirjeen avainsanoja ovat laatu, tehokkuus ja vaikuttavuus: tässä kolminaisuudessa kiteytyy opetusministerin näkemys korkeamman koulutuksen tulevaisuudesta. Vuoden 2025 yliopistossa vähällä rahalla saadaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, sillä menneisyyteen kuuluu se ”liian uinuva tyytyväisyys”, jolla ei saatu tarpeeksi aikaan silloin, kun resurssit vielä kasvoivat. Ja jokainen niukoilla resursseilla toteutettu teko on huippulaatua. Sinänsä laadun käsite on ymmärrettävä, jos se tarkoittaa toiminnan kykyä vastata odotuksiin ja tarpeisiin. Ongelma on kuitenkin siinä, etteivät tieteen läpimurrot noudata odotusten ja tarpeiden logiikkaa. Kaimani Helsingin yliopistosta on korostanut serendipisyyden merkitystä tieteessä: tieteeseen liittyy odottamattomuus. Eikö siis olisi järkevää miettiä, millä tavoin yliopistot voivat laadun, tehokkuuden ja vaikuttavuuden sijaan kannustaa riskinottoon? Miten rakennetaan hedelmällisiä hankauspintoja, joissa luovia ratkaisuja voi syntyä?

Opetusministerin avoin kirje päättyy haasteeseen ja kysymyksiin: ”Seuraavan sopimuskauden valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle yliopistolle kaksi kysymystä. Millä aloilla yliopistonne on tutkimuksen kansainvälisessä kärjessä vuonna 2025? Millä aloilla yliopistonne tutkimus on laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittävää?” – Minusta nämä kysymykset pitäisi vaihtaa kokonaan ja kysyä: Millä tavalla yliopistonne haastaa totuttuja ajattelutapoja ja kannustaa riskeihin ja miten yliopistonne edistää uuden tiedon synnyttämistä ja luo pohjaa sivistykselle?

Sivistyksen laboratorio

Olen ollut koulutuksessa, jossa on keskusteltu yliopistojen johtamisesta ja kehittämisestä. Jotta näitä asioita voisi ylipäätään käsitellä, tuntuu, että pitäisi käydä perusteellisempaa keskustelua yliopistojen tehtävästä. Itse haluaisin, että yliopistot miellettäisiin sivistyksen laboratorioksi – vaikkei sivistyksestä puhuminen enää olekaan kovin muodikasta. Mutta juuri siitä on kyse: itsensä kehittämisestä ja edellytysten luomisesta tähän kehittämiseen mahdollisimman tasa-arvoisesti. Tämän pitäisi olla keskiössä enemmänkin kuin sen, miten kamppailemme tanskalaisten yliopistojen kanssa kansainvälisessä akateemisessa kisassa, puhumattakaan siitä, että työ keskittyisi vain siihen, että kansainvälinen kärki saavutetaan. Tämän yhteisen tekemisen kautta syntyvät parhaat hedelmät. Tein koulutuksessa harjoitustyön, jonka yksi dia on tässä:

Toimintaympäristöanalyysi Salmi_Sivu_4

Visiottomuuden juhla

Kuulin juuri, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on luopumassa työkalusta, jota on 1990-luvulta lähtien käytetty kehittämisen välineenä. Tulevaisuudessa ei enää ole Kesua eli Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan korostetaan pitkän linjan kehittämisen tärkeyttä. Menneinä vuosina Kesu on ollut juuri se dokumentti, joka on tuonut avoimeen keskusteluun kehittämisen suunnan ja johon niin opiskelijat kuin opettajat ja tutkijatkin ovat voineet ottaa kantaan. Jos tällaista avointa dokumenttia ei ole, koulutuksen ja tutkimuksen kehittämisestä tulee paitsi tempoilevaa myös läpinäkymätöntä. Uusia asioita voidaan tuoda agendalle milloin tahansa. Perustuuko ratkaisu ajatukseen siitä, että tulevaisuuden maailma on niin nopeasti muuttuvat, että suunnitelmat haittaavat kehitystä ja estävät reagoimasta nopeasti?

Luin Opetus- ja kulttuuriministeriön kotisivuilta Sanni Grahn-Laasosen ja Olli Rehnin yhteisen pp-esityksen hallituksen kärkihankkeista. Ensimmäinen ja viimeinen dia ovat – tietysti – kuvia lapsista, tulevista polvista. Niiden välissä olivat kärkihankkeet, joista ei kuitenkaan muodostu kokonaisuutta. Powerpoint-esityksen sijaan juuri nyt tarvittaisiin syvemmälle luotavaa näkemystä.

Syksyn 2015 tietokirjoja

Ryhdyin tubetushaasteeseen, ja tässä ensimmäinen yritys. Esittelyssä on viisi tietokirjaa, jotka olivat Turun kirjamessujen tietokirjaraadin syynissä lauantaina 3.10.2015. Teokset olivat:

1. Juho Saari: Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
2. Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina
3. Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina – Ja mitä muut voivat siitä oppia
4. Lilja Seppänen: Tubecon – Tubettajien kuka kukin on 2015
5. Anna-Lena Laurén & Peter Lodenius: Ukraina – Rajamaa